Vuosikymmenten mittaan kestävän kehityksen tavoitteet ovat konkretisoituneet. Samalla ovat täsmentyneet maailman kantokyvyn rajoja koskevat arviot ja näkemykset. Toki näissä on vielä pohdinnan varaa, mutta yhteisymmärrys on saavutettu toimenpiteiden mittakaavasta ja tavoitteista. Yhteisymmärrys on myös siitä, ettei tavoitteita näillä näkymin tulla saavuttamaan. Tätä taustaa vasten on hivenen yllättävää, että kestämättömän kehityksen yhteiskunnalliset seuraukset ovat jääneet ottamatta tieteellisesti ja poliittisesti haltuun: alustavaakaan yhteistä ymmärrystä ei ole siitä, mitä tehdään, jos tavoitteita ei saavuteta.

Miksi varautuminen kestämättömään kehitykseen ei nouse politiikan agendoille?

Syytkin tähän yhteisen ymmärryksen puutteelle ovat ilmeisiä. Ensinnäkin eräs yhteiskuntapolitiikan periaatteista on, ettei poliitikkojen ole mielekästä käyttää aikaansa asioihin, jotka ovat jonkun toisen päättäjän pöydällä vasta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Huomio tulee kohdistaa kuluvalla hallituskaudella päätettäviin kysymyksiin, joihin tällä hetkellä useimmissa maissa liittyy kestävän kehityksen tavoitteiden määrittely ja toimeenpano.

Toinen yhtä tärkeä periaate on, että politiikkaepäonnistumisten tunnustaminen tapahtuu vasta, kun niitä ei voi väistää ja ne näkyvät keskiluokkaisen äänestäjän arjessa. Kehityksen kestämättömyys ei ole vielä edennyt tälle tasolle äänestäjien arjessa. Kulkuvälineet kulkevat, talous on kunnossa, sähkö tulee ja vesi kulkee putkissa entiseen tapaan. Lämpöaallot ovat kuormittavia, mutta keskiluokka ei ole niistä tavattomasti kärsinyt useimmissa maissa.

Kolmas tärkeä politiikan periaate koskee ”huonoimman mahdollisen skenaarion” väistämistä. Politiikassa tulevaisuuden ennakoiminen ei ota lähtökohdakseen World Trade Centerin kylkeen lentäviä koneita tai globaalia pandemiaa. Tämänkaltaisia asioita toki kartoitetaan erilaisissa kriisinhallinta-asiakirjoissa mutta, mutta ne eivät ole politiikan perustoja. Politiikka perustuu enemmänkin mannerlaattaperiaatteeseen, jonka mukaan muutos on vähittäistä ja tapahtuu tietyn vaihteluvälin puitteissa. Jokainen hallitus pystyy hivenen suuntaamaan muutosta omaan suuntaansa. Muutokset kuitenkin tapahtuvat marginaaleissa. Miljardin sijasta johonkin asiaan käytetään hivenen enemmän tai vähemmän tai jokin mitoitus muuttuu pykälän suuntaan tai toiseen.

Sopeutumisen politiikka vaatii varautumista

Kestämättömyyttä koskevaa yhteiskunnallista keskustelua kuitenkin tarvitaan, sillä siihen sopeutuminen tulee vastaan pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Toki on vielä epäselvää, milloin on ennemmin, mutta kyse on ihmiselämän kvartaalista, korkeintaan kahdesta. Suurin osa tänään elävistä ihmistä elää vielä silloin. Siten meidän tuleva minämme joutuu kantamaan omien tämän päivän valintojemme seurauksia. Oman lisänsä kokonaisuuteen tuo nousevien sukupolvien näkemykset. Poliitikot eivät voi laittaa hanskojaan naulaan tässä tapauksessa.

Avoimeksi toistaiseksi jää, kuinka monesta saumasta kestävän kehityksen tavoitteet voivat vuotaa ennen kuin kokonaisuus on kestämätön. Sikäli kun tiedän, tätä ei ole toistaiseksi selvitetty: lähinnä huomio on ollut ilmaston lämpenemisessä ja hiilikuormituksessa.

Ilmeistä on, että elinkeinoelämän ja julkisen talouden sopeutuminen tapahtuu ensin. Syynä on, ettei näissä ole juurikaan vaihtoehtoja. Kun kysyntä katoaa yrityksiltä, ne menevät konkurssiin tai hakeutuvat toisille aloille. Samalla tavalla julkisten talouksien kyky kantaa taloudellisia vastuita on viime kädessä kytköksissä veropohjien muutokseen ja lainanottokykyyn. Kummassakin näissä on varsin selkeät rajat, jotka tulevat näkyväksi lainakoroissa ja takaisinmaksukyvyssä. Yleisemmin taloudessa on sopimusosapuolet, jotka tekevät tai ovat tekemättä päätöksiä.

Ympäristötavoitteiden osalta tavoitteiden saavuttamista edistää rahoitusmarkkinoiden ja yrityselämän nopea suunnanmuutos. Sijoitukset hakeutuvat kestävyyttä edistäviin kohteisiin ja väistävät yhä aktiivisemmin hiiltä. Erityisesti sijoitusmarkkinoilla avainasemassa työeläkeyhtiöiden käyttäytyminen on muuttunut nopeasti. Esimerkiksi suomalaiset työeläkeyhtiöt, joita laki velvoittaa sijoittamaan ”tuottavasti ja turvaavasti”, ovat ottaneet etäisyyttä kestävän kehityksen kannalta ongelmallisiin aloihin. Samaten keskiluokkainen kuluttaja on siirtymässä vaiheittain tavaroista palveluihin. Toki tässä on paljon matkaa askellettavana, mutta yritysten ja kuluttajien muutos kulkee käsi kädessä huonojen uutisten kasautumisen kanssa.

Kuva: John Simitopoulos / Unsplash

Sosiaali- ja terveyspolitiikka kestämättömässä kehityksessä

Suurimmat haasteet taitavat kuitenkin olla sosiaali- ja terveyspolitiikan kestävyyden takaamisessa kestämättömässä kehityksessä. Sosiaali- ja terveyspolitiikka on tiiviisti kytketty talouskasvun tuomiin voimavaroihin. Sen rahoitus edellyttää kattavia vero- ja vakuutuspohjia, jotka kummatkin ovat hapertumassa digitalisaation ja kansainvälisen kilpailun myötä.

Jo nyt jokainen suuri murros (1990-luvun alussa ja 2000 ensikymmenen lopussa) on merkittävästi alentanut työnantajien suhteellista osuutta sosiaalimenojen rahoituksesta ja vastaavasti siirtänyt rahoitusvastuuta vakuutetuille ja veronmaksajille, sekä valtion velanottoon. Nousukauden aikana osuudet eivät ole palanneet ennalleen. Samalla tavalla tulee tapahtumaan myös kestämättömän kehityksen murroksessa.

Julkistalouden näkökulmasta tarkasteltuna suurin taloudellinen haaste liittyy lapsiin, sairauteen, työkyvyttömyyteen/vammaisuuteen ja vanhuuteen. Niihin kohdentuu valtaosa sosiaalimenoista. Toisaalta näiden osalta ratkaisu on sikäli yksioikoinen, että rahoituksen niukentuessa niihin liittyvät riskinhallintajärjestelmät vakautetaan rahoitusta leikkaamalla siihen rajaan saakka, mihin perustuslaki kunkin etuuden ja palvelujen kohdalla venyy.

Toisaalta perinteisten työikäisen väestön sosiaalisten riskien määrittely kestämättömässä kehityksessä on haastavaa, koska työllisyyden taso ja työvoiman käytön tavat muuttuvat. Julkinen valta ei pysty enää määrittämään työikäisen väestön kohdalla asumisen tuen (asumistuki ja erilaiset rakentamiseen ja verotukseen liittyvät tuet), työ- ja perhe-elämän yhteensovittamista tai työttömyyden ja koulutuksen tuen rakenteita, jos kestämätön kehitys repii rikki vakiintuneet tavat kytkeä yhteen palkkatyö ja sosiaali- ja terveyspolitiikka. Sama koskee soveltuvin osin ylivelkaantumiseen ja maahanmuuttoon kytkeytyviin sosiaalisiin riskeihin. Tämä alue joutuu uudelleen harkinnan kohteeksi.

Kestämätönkään vaihtoehto ei kuitenkin johda hyvinvointivaltioon tuhoon. 2020-luvun alussa sosiaalimenojen määrä on ylittänyt 70 miljardia euroa. Jos sosiaalimenot alentuisivat vaikkapa 40 miljardin tasolle eli 30 miljardia nykytason alapuolelle, se tarkoittaisi 2000-luvun alun tilannetta. Tuollakin menotasolla pärjättiin kohtuullisesti. Tämän skenaarion vaatima sopeuttaminen on kuitenkin teknisestikin hyvin haastavaa, poliittisista haasteista puhumattakaan.

Aikaisempien kokemusten valossa sopeutuminen murrokseen on aika lailla haastavaa ja usein satunnaista. Käytännössä rahoitusvaje katetaan valtion- ja työllisyysrahaston velalla, jolloin etuus- ja palvelutasot pidetään ennallaan varsin pitkään. Viive rahoituksen aleneman ja etuus- ja palvelutasojen laskun välillä on yleensä perusteltua, mikäli kyse on suhdanneluonteisesta tilanteesta. Se ei kuitenkaan ole sitä, mikäli rahoituksen alenema on pitkäaikainen trendi, niin kuin kestämättömän kehityksen skenaarioissa on ilmeistä.

Proaktiivinen vastaus kestämättömään kehitykseen on siirtymä omaisuuspohjaiseen sosiaali- ja terveyspolitiikkaan.

Sopeuttamisen politiikka ei ole yksinomaan rationaalisen päätöksenteon piirissä, vaan enemmänkin intressien ja ideologioiden varassa. Sama tilanne (ja siihen liittyvä ratkaisu) näyttäytyy hyvinkin erilaiselta sen mukaan, miten asemaan sidotut intressit ja arvoihin perustuvat ideologiat nivoutuvat toisiinsa. Tämän takia eri puolueet, eturyhmät ja hallinto näkevät tilanteen hyvinkin eri tavalla. Eräitä alustavia havaintoja on kuitenkin mahdollista tehdä.

Proaktiivinen vastaus kestämättömään kehitykseen on siirtymä omaisuuspohjaiseen sosiaali- ja terveyspolitiikkaan. Siinä riittävä perusturvallisuus hankitaan asunnon ja varallisuuden avulla, jolloin tulonsiirtojen ja palvelujen suhteellisen merkitys vähenee. Näin on usein toimittu murrosaikoina (esimerkiksi korkean inflaation aikana). Se on myös yhteensopiva vaurastumisen kolmen aallon kanssa, jonka mukaan omaisuus siirtyy vaiheittain maa- ja metsävarallisuudesta asuntovarallisuuteen ja edelleen rahoitusvarallisuuteen. Tämän toimeenpano edellyttäisi uudenlaista ajattelua. Huonompi puoli tässä on se, että varautuminen muuntuu yksilölliseksi ja sosioekonomisten ryhmien väliset erot kasvavat merkittävästi.

Kollektiivisemman ratkaisukyvyn luomiseksi on tärkeää lisätä hyvinvointivaltion sopeutumiskykyä. Ensimmäisenä askeleena kohti parempaa varautumista tarvitaan huonoimman mahdollisen skenaarion harjoitus, jossa hyvinvointivaltion institutionaaliset rakenteet sopeutetaan kestämättömän kehityksen haasteisiin. Lähtötilanteessa vero- ja maksupohjista on kadonnut kolmannes, työllisyysaste on laskenut Turkin ja Portugalin nykytasolle ja ympäristön muutos kuormittaa kotitalouksia merkittävästi. Tämän harjoituksen jälkeen ymmärryksemme haasteiden mittakaavasta olisivat olennaisesti paremmat.

Juho Saari
Dekaani, Tampereen yliopisto