Suomalainen yhteiskuntapoliittinen keskustelu tiivistyy yleensä elinkeinoelämän kilpailukykyyn ja hyvinvointivaltion tuottamaan uudelleenjakoon. Elinkeinoelämän kilpailukyvyssä keskeisenä haasteena on ollut jo pitkään hidas tuottavuuden nousu, taloudellisen toiminnan kestävyys ja kulutuksen ylläpitäminen. Hyvinvointivaltiosta keskusteltaessa on korostunut julkistaloudellinen kestävyys ja resurssien kohdentaminen eri riskien ja ryhmien kesken. Elinkeinoelämän ja hyvinvointivaltion yhteensovitus on puolestaan Suomen mallin kohtalonkysymys.
Suomella ei kuitenkaan ole suhteellista kilpailuetua kummallakaan näistä alueista. Suomen elinkeinoelämä ei ole erityisen menestyksellistä kilpailukykymittauksissa. Myöskään suomalainen hyvinvointivaltio ei ole poikkeuksellinen institutionaalinen rakenne lukuun ottamatta korkeita sosiaalimenoja suhteessa bruttokansantuotteeseen. Näiden kahden yhteensovittamisessa on merkittäviä rakenteellisia ja toiminnallisia ongelmia. Sen sijaan historiallisesti ja vertailevasti Suomella on suhteellinen etu elinkeinoelämän ja hyvinvointivaltion katveessa olevassa yhteiskunnassa.
Yhteiskunta kilpailuetuna
Poliittisessa keskustelussa yhteiskuntapuhe on perinteisesti ollut analyyttisesti varsin löysää. Sen olemassaolo on toki politiikassa tiedostettu, mutta poliittinen tarkastelu on käytännössä rajautunut kolmannen sektorin järjestöihin ja niiden rahoituksen haasteisiin. Kärjistäen kansalaisjärjestöt ovat toimineet ”yhteiskunnan” edustajina. Tätä voi toki perustella järjestöjen merkittävillä jäsenmäärillä ja niiden asemilla kuulemis- ja päätöksentekojärjestelmissä. Yhteiskuntaa ne eivät kuitenkaan varsinaisesti edusta, koska yhteiskunnalla ei ole edustajaa.
Yhteiskunta rakentuu sen miljoonien jäsenten keskinäisistä suhteista erilaisilla sosiaalisilla kentillä. Usein näissä ei ole kyse niinkään ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan, vaan enemmänkin keskinäisiin suhteisiin kiinnittyneistä ihmisistä. Arkea rakenteistavat kentät myös heijastavat sekä rakenteellisten jakojen ja kulttuuristen erojen aiheuttamaa eriarvoisuutta että elinkeinoelämän ja hyvinvointivaltion toimintaperiaatteita, mutta samalla ne myös ovat niistä riippumattomia vuorovaikutuksen alueita.
Suomalaiset tutkijat ovat toki tiedostaneet suomalaisen yhteiskunnan menestyksellisyyden jo vuosikymmeniä. Esimerkiksi ristiriitakyselyjen mukaan suomalaiset ristiriidat ovat olleet suhteellisen vähäisiä jo vuosikymmenten ajan. Kuitenkin vasta viime vuosina on tiedostettu yhteiskunnan sosiaalisten suhteiden merkitys suomalaisten menestykselle. Viisi peräkkäistä ensimmäistä sijaa maailman onnellisuusmittauksissa on tulos, jota on alettu ottaa vakavasti myös politiikassa sen sijaan, että olisi keskitytty siihen, kuinka huonosti muualla meneekään.
Covid-19 teki yhteiskunnan näkyväksi
Päivänpolitiikan asialistoille suomalaisen yhteiskunnan on nostanut myös valtioneuvoston tilaama ja Tilastokeskuksen tuottama kansalaispulssi. Siinä osana pandemian yhteiskunnallisten vaikutusten seurantaa on toukokuun 2020 alusta lähtien kysytty noin kuukauden välein suomalaisten näkemyksiä yhteiskunnan tilasta. Nämä mikroaineistot ovat saman tien toimitettu Tampereen yliopistossa toimivaan yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon.
Kansalaispulssin tuottamat tulokset ovat poikkeuksellisen mielenkiintoisia kautta linjan. Erityisesti oma huomioni on kuitenkin kiinnittynyt kysymyksiin oikeudenmukaisuudesta ja luottamuksesta. Oikeudenmukaisuuteen liittyen on kymmenportaisella asteikolla kysytty Kuinka oikeudenmukaisena pidät suomalaista yhteiskuntaa tällä hetkellä? Vastaavaa kysymystä ei ole Suomesta aikaisemmin samalla tavalla kysytty. Luottamuskysymys on sen sijaan vakiintuneessa muodossa Yleisesti ottaen, kuinka paljon luotat toisiin ihmisiin? Myös tämä kysymys perustuu kymmenportaiseen asteikkoon. Tämän ohella on kysytty myös luottamuksesta julkiseen valtaan ja muita samankaltaisia asioita.
Pandemia ei muuttanut suomalaisten yhteiskuntakuvaa
Tulokset kertovat kolmesta asiasta. Ensinnäkin koronalla ei sen vakavuudesta huolimatta ole ollut minkäänlaista vaikutusta suomalaisten oikeudenmukaisuus- ja luottamuskäsityksiin. Muutokset kuukausien välillä ovat vähäisiä ja kertovat enemmänkin satunnaisvaihtelusta kuin mistään trendistä suuntaan tai toiseen. Näissä asioissa on selkeästi olemassa jonkinlaiset kansalaisten jakamat syvärakenteet, jotka eivät ajankohtaisista asioista juurikaan hetkahda.
Toiseksi suurin osa suomalaisista pitää yhteiskuntaa oikeudenmukaisena ja luottavat toisiin suomalaisiin. Luvut ovat jopa häkellyttävän korkeita. Suomalaisista suurin piirtein neljä viidestä ei näe näissä asioissa ongelmia. Viimeinen viidennes on hyvin pieni ryhmä, jonka vastaukset eivät näytä kasautuvan mihinkään.
Kolmanneksi kuplautunut keskustelu sosiaalisen median eri alustoilla ei ole vaikuttanut näihin suomalaisen yhteiskunnan kannalta keskeisiin teemoihin oikeastaan mitenkään. Tämä ei tietysti ole erityinen yllätys, kun pitää mielessä kuinka vähäinen osa suomalaisista loppujen lopuksi on osallistunut sosiaalisen median alustoilla käytyihin, välillä hyvinkin kiihkeisiin keskusteluihin. On kuitenkin virheellistä tulkita suomalaista yhteiskunnan tilaa yksinomaan nettikeskustelujen perusteella.
Samankaltaisia poikkeuksellisen myönteisiä tuloksia on saatu myös vertailevista tutkimuksista. Niissä suomalaisen yhteiskunnan menestys on ollut pandemian aikaan poikkeuksellinen, mitä tulee esimerkiksi luottamuksen eri muotoihin ja kansalaisten toimintakykyyn.
Kestävyyssiirtymä ja yhteiskunta
Tulokset ovat mielenkiintoisia myös kestävyyssiirtymän kannalta. Korkean oikeudenmukaisuuden ja luottamuksen yhteiskunta on kykenevämpi vastaanottamaan kestävyyssiirtymän vaatimia institutionaalisia muutoksia kuin epäoikeudenmukaisuudesta ja -luottamuksesta kärsivä ja ristiriitojen kuormittama yhteiskunta. Se myös kestää politiikkaepäonnistumisia ja nopeita siirtymiä keskimääräistä enemmän syvärakenteidensa varassa.
Samalla on kuitenkin selvää, että jos kestävyyssiirtymään liittyy epäoikeudenmukaisuuden ja -luottamuksen kokemuksia, sillä ei ole mahdollisuuksia edetä ihmisten arjessa. Kansalaiset protestoivat ja tarvittaessa myös vaihtavat hallituksen, jos kestävyyssiirtymä ei vastaa heidän näkemyksiään ja muutokset ylittävät heidän sietokykynsä.
Prosessina kestävyyssiirtymä on paljon haastavampi kuin pandemian hallinta, joten siirtymään liittyvät toimeenpanoriskit ovat suuria. Suotavaa olisi siksi, että toimeenpano suunniteltaisiin riittävän laajapohjaisesti ja sen yhteydessä otettaisiin huomioon pandemian hoidosta saadut kokemukset.
Samaten tietovarannon vahvistavaksi kansalaispulssin vaihtuvaan osaan olisi paikallaan lisätä kestävyyssiirtymään liittyviä kysymyksiä. Siten poliittisen johdon näkemys korkean luottamuksen ja oikeudenmukaisuuden yhteiskunnan kyvystä hyväksyä kestävyyssiirtymän vaatimia muutoksia olisi aikaisempaa vahvemmalla pohjalla.
Juho Saari
Dekaani, Tampereen yliopisto